"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 16. toukokuuta 2013

451. tarina (Tien viimeinen talo)

Ystäväni kiersi kylästä kylään ja kyseli. Etsi omiansa ja mietti, että missä hän eniten voisi olla avuksi. Niin hän saapui lopulta Krushevon pieneen kylään. Siellä kylän perukoilla tien viimeisessä talossa asui täti, joka kertoi kylänsä millettien tarinan. Siitä lähtien ystäväni palasi joka viikko. Ja vei meidätkin nyt mukanansa tapaamaan kansaansa Krushevossa.




llta jo saapui ja aurinko lähti laskuun. Tervehdin siis pikaisesti meitä talon edessä odottavat ihmiset. Pyysin anteeksi ja pistin töppöstä toisen eteen. Olin aikeissa kirjoittaa heidän tarinansa muidenkin luettavaksi, tukemaan koruprojektiani, joten nyt oli ehdittävä kuvaamaan ja kuuntelemaan mahdollisimman monta tarinaa. 





"Työskentelen tuolla pellolla," nainen aloittaa ja osoittaa talon taakse. "Siellä me työskentelemme aamusta iltaan, olen juuri palaamassa työstä kotiin."Hän kertoo, että pellot takaavat työtä muutamille kylän naisista, mutta heidän miehilleen ei ole tarjolla mitään. "Me olemme työteliäs kansa, mutta työtä ei vain ole." Ympärilleni kertyy uteliaita ihmisiä. Täällä ei ilmiselvästi kannateta Euroopan Unionia. "Mitä se on tehnyt milletin hyväksi? Päivät ovat pitkät ja palkka niin pieni, että sillä ei saa edes päivän ruokaa ostetuksi." 



Talosta jo kutsutaan. Katselen pihalta aukeavaa kaunista näkymää. Vihreitä niittyjä, lammaslaumoja ja takana häämöttävää metsää. Lasten silmät ovat kirkkaat, hymyt leveät likaisilla kasvoilla. Jostakin he sen aina ammentavat; toivon. "Jalka on ollut tosi kipeä, mutta onhan kaksi toimivaa kättä." "Palkka on pieni, mutta jostakin se leipä on selvästi tullut, kun vielä hengitetään." "Kyllä me selviämme, ainahan sitä on selvitty."



Talo tarjoaa Coca Colaa ja keksejä. Miten niin pieneen huoneeseen mahtuukin niin monta ihmistä? Käytössä on talon sängyt, tuolit ja seinäänkin voi nojata. Tutustutaan, jaetaan, hymyillään niin, että poskiin sattuu. Ulkona ilta saapuu ja värittää kylän siniseksi. Oven edessä hyvästellään. "Tulettehan uudestaan, kiitos kun kävitte ja hyvää matkaa."



"Se oli matkan kohokohta," sanovat opiskelijani. Minustakin Krushevon rinnalla kalpeni Apostolien kappelit, korkeat kirkot, mahtavat vuoret ja luostarit.

Joku teistä on kysellyt, että voisiko auttaa? Voisi. Ajattelin, että pistän huomenna teille Peshtera-putiikin auki. Mietin vielä, että kuinka se oikein toteutetaan postitusten yms. osalta. Mutta jos olette kärsivälliset, niin eiköhän se tavalla tai toisella onnistu?

9 kommenttia :

Sude kirjoitti...

Köyhyydestä huolimatta ihmiset ovat varmasti tuolla onnellisempia, kuin jossain suurkaupungissa. Tuolla varmasti pidetään erilailla huolta lapsista ja vanhuksista. Eikä tuolla surra jokaista pörssin notkahdusta, kunhan ruokaa vaan riittää jokaiselle päivälle. Haluaisimpa joskus päästä johonkin tuon kaltaiseen paikkaan ♥

A kirjoitti...

Minusta tuntuu, että tuon kylän asukkaat pitävät huolta toinen toisistaan, ei elämä muuten onnistu!

Täällä meillä on varaa olla tuntematta naapuria, niin 'rikkaita' me olemme..;/

Kiitos postauksesta, Mine, ja hyvää viikon jatkoa sinulle.<33333

sannabanana kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta.

Aili-mummo sanoi hyvin tuosta 'rikkaudesta'.

Jään odottelemaan innolla putiikkia :-)

Tiina kirjoitti...

Putiikki kuulostaa hyvältä! Täällä yksi asiakas odottelee.

Mine kirjoitti...

Sude: Minä luulen kanssa, että monesti yltäkylläisyys luo vielä enemmän tyytymättömyyttä, kun puute? Joskaan en usko siihenkään, että köyhyys jalostaisi. Jatkuva kituuttaminen kuluttaa.

Aili: Eipähän tarvi kyräillä ja olla kateellinen, kun kaikilla on asiat tasasen huonosti:).

Sannabanana: Putiikki aukeaa aamulla. Se on justiinsa yhtä luksus, kun Krushevon kylä:D.

Tiina: ihanaa, oikein ovella jonottava asiakas. Hih, suureelliset avajaiset edessä:).

Pepi kirjoitti...

Jonossa ollaan :D

Jael kirjoitti...

Hieno idea tuo putiikki:)
Ja pienellä kylällä oli mukava tarina kuvineen!

Anonyymi kirjoitti...

Vallan hurmaavia nuo lapsoset ; erityisesti nuo pienet, jotka ovat siskon tai äidin tai tädin syliin päässeet !

Tänään on ollut jäätävän hankala päivä (opinnot - ikuisesti) ! Tulin tänne blogiisi asettamaan ongelmani oikeisiin mittasuhteisiin; se onnistui hyvin !

Kumpa oppisin iloitsemaan kaikesta siitä hyvästä mitä minulla jo on ja lopettaisin hamuamasta koko ajan lisää; en edes tarkoita tavaroita, vaan esimerkiksi näitä opintojanikin...Mikään ei tahdo itselle riittää; jos tentistä tulee neljä, siitä tulee "paha mieli" (asteikko 1 - 5). Milloinkan sitä alkaisi itselleen riittämään ?

Onko PAKKO olla paras äiti ? paras tytär ? paras hoitaja ? kaunein ? laihin ? lisää ? enemmän ? Elämää ihmettelen: Tiina

Mine kirjoitti...

Pepi: Ja molemmat siskokset. Tehkäähän oven eteen leiri, että on mukavampi odottaa:).

Jael: Katsotaan, miten "putiikin" käy:). Voi mikä kylä, totta tosiaan. Ja ne ihmiset.

Tiina: Äidin syliin. Tämä oli ujo poika, mutta hänellä oli tomera isoveli, joka pisti elämää kokoontumiseen:).

Ja ei ole pakko. Minäkin usein mietin, että kuka minua piiskaa ja mihin. Kaikkea on, eikä ole mitään? Mikäs se on tässä eläessä, jos osaisi ottaa päivän vain ja hetken kerrallansa? Kysytäänkö tässä luottamusta, luottamusta siihen, että elämä kantaa ja minäkin kelpaan, ihan tällaisena ja tässä ja nyt?

Peshtera on oikeasti sellainen koulu. Siellä asiat aina nyrjähtää hetkeksi oikeille tolille. Mutta sitten tulee arki ja taas unohtuu yksi ja toinen oppi. Onneksi on tähän asti saanut aina palata. Ja kesällä saadaan taas, kun pysähdytään siellä matkallamme Suomeen. Ja minä kun luulin joskus, että Bulgaria ei ole minun juttuni;).

Voimia!